Onni Larri
Hei! Olen Onni Larri ja alun perin kotoisin Turusta.
Jos joku olisi sanonut yläasteella, että ruotsin kieli muuttaisi elämäni, olisin luultavasti nauranut. Ruotsi oli pitkään vain yksi oppiaine muiden joukossa. Luin kokeisiin aamulla bussissa, vastasin tuurilla ja sain huonoja arvosanoja. Laskin päiviä siihen, että saisin jättää ”pakkoruotsin” taakseni.
Mutta lukion viimeisenä vuonna tapahtui jotain, mikä muutti kaiken. Kurssilla nimeltä “Maailmankansalainen” tutustuin samanikäiseen turvapaikanhakijaan, joka oli oppinut sujuvaa suomea vain parissa vuodessa. Hän oli matkustanut neljäntoista maan läpi löytääkseen kodin Suomesta. Ja silti minusta tuntui siltä kuin hän olisi veljeni. Se teki minuun syvän vaikutuksen. Ymmärsin yhtäkkiä, että kieli ei ole vain kokeita varten. Se on silta. Mahdollisuus astua maailmoihin, joita ei muuten pääsisi kokemaan.
Jätin koulukirjat, jotka eivät olleet koskaan innostaneet. Sen sijaan aloin kuunnella Ted och Kaj -podcastia iltakävelyillä, lukea Muumi-sarjakuvia ja uppoutua ruotsinkielisiin elokuviin Netflixissä. En enää opiskellut kieltä, aloin elää sillä. Kun ylioppilaskirjoitukset tulivat, en ollut avannut yhtäkään ruotsin oppikirjaa. Silti sain kokeesta koulun parhaat pisteet. Olin ymmärtänyt jotain suurempaa, ja siitä alkoi matka toden teolla.
Lukion jälkeen lähdin Nordjobin kautta Ruotsiin ja työskentelin vanhustenhoidossa Boråsissa. Siellä ruotsista tuli ensimmäistä kertaa elävä väline arjen jakamiseen, ymmärtämiseen ja kommunikaatioon. Muistan, kuinka sydän tykytti jokaisen uuden keskustelun alussa, poskia kuumotti jännityksestä, mutta se tunne, kun sanat riittivät ja minua ymmärrettiin, oli uskomaton. Oivalsin konkreettisesti, että kielissä ei ole kysymys kieliopista vaan yhteydestä toisiin ihmisiin. Kohtaamisia, joita ei muuten tapahtuisi. Ystävyyksiä, joita ei muuten syntyisi.
Kesän jälkeen oli vuorossa varusmiespalvelus. Alun perin olin suunnitellut meneväni Säkylään, mutta Ruotsin kesän jälkeen päätin vaihtaa palveluspaikan Dragsvikiin. Tiesin, että siitä tulisi rankkaa, mutta myös että jokainen päivä ruotsiksi antaisi arjelle syvemmän merkityksen. Kieli kulki mukanani myös yksitoikkoisina hetkinä: metsässä ryömiessä, marssiessa, herätessä epäinhimillisen aikaisin. Ruotsi teki arjesta elävää ja raskaista hetkistä merkityksellisiä.
Armeijassa kuulin myös ensimmäistä kertaa Hankenista. Olin jo saanut opiskelupaikan Turun Kauppakorkeakoulusta, mutta kesän ja Dragsvikin jälkeen tiesin, että haluan jatkaa matkaa ruotsiksi. Se oli yksi elämäni isoimmista harppauksista: uusi kaupunki ja akateeminen maailma, jossa yhtäkkiä piti osallistua pitkille luennoille ja kirjoittaa esseitä kielellä, jolla olin aiemmin kirjoittanut vain tekstareita. Ensimmäiset kuukaudet olivat raskaita, mutta kielen oppimisen ilo oli korvaamaton.
Muistan erityisesti yhden hetken: kymmenen minuutin esitelmä koko kurssin edessä Hankenin suuressa juhlasalissa. En ollut koskaan aiemmin pitänyt ruotsiksi pidempää esitelmää, tuskin edes sanonut paria lausetta julkisesti. Olin niin jännittynyt, että opettelin koko 500-sanaisen puheen ulkoa. Kuulostin lavalla jännittyneeltä robotilta, mutta se meni hyvin. Ja se tunne, että onnistuin jossain, mitä en olisi uskonut mahdolliseksi, kulkee yhä mukanani.
Kaiken tämän keskellä, Hankenin orientaatioviikolla, löysin myös jotain, joka merkitsisi vielä enemmän, Akademenin. Laulun kautta sain yhdistää kaksi intohimoani: musiikin ja kielen oppimisen. Ennen kaikkea olen saanut elinikäisiä ystäviä, ihmisiä, joiden kanssa olen jakanut unohtumattomia hetkiä, kuoroleirilta Tukholmassa kiertueelle Yhdysvalloissa.
Minulle ruotsi ei ole vain kieli. Se on silta. Ystävyyksiä, rakkautta, seikkailuja ja elämän mittainen matka, joita en muuten olisi koskaan saanut kokea. Ja matka jatkuu. Tällä hetkellä rakennan Nordic Happiness Summitia yhdessä ystävien kanssa eri puolilta Pohjoismaita. Toivon, että voin läpi elämäni toimia kielten ja siltojen rakentamisen lähettiläänä.
