Emilia Wedman

Minun kielireissuni alkoi jo päiväkodissa. Olin kaksikielisessä päiväkodissa, mutta jostain syystä päiväkodin tädit päättivät, että on liian hankalaa puhua ruotsia suomenkieliselle lapselle, vaikka äitini oli pyytänyt heitä puhumaan minulle ruotsia. Vaasassa aloitimme opiskelemaan ruotsia neljännellä luokalla. Heti alusta saakka huomasin pitäväni ruotsin kielestä. Yläasteella hain nuorisovaltuustoon ja tulin valituksi. Siellä oli ihmisiä, joiden äidinkieli oli ruotsi ja siksi meillä oli joitakin kokouksia täysin ruotsiksi.

Yläasteen jälkeen muutin Tampereelle, koska halusin opiskella luonnontiedelinjalla ja hakea lukion jälkeen lääketieteelliseen. Pääsimme myös ystäväni kanssa kielimatkalle Englantiin. Sinne oli tullut aika monta ihmistä ruotsista ja pääsimmekin puhumaan heidän kanssaan vähän ruotsia, vaikka emme osannetkaan niin montaa sanaa.

Lukion jälkeen rupesin pohtimaan, mitä haluaisin tehdä. Päätin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani ja lähdin varusmiespalvelukseen. Lisäksi sain tietää päässeeni opiskelemaan hallintotieteitä. Palvelus sujui hyvin ja pääsin reserviupseerikurssille Haminaan. Siellä yksi tupakavereistani oli ruotsinkielinen. Puhuimme hänen kanssaan ruotsia, mutta huomasin sen olevan edelleen vaikeaa minulle. Varusmiespalveluksen jälkeen poikaystäväni sai paikan Tampereen lääketieteellisestä. Silloin päätin itsekin hakea vielä lääketieteelliseen, jotta en muuttuisi katkeraksi, kun en itse lähtenytkään tavoittelemaan suurinta unelmaani. Minulla kesti muutaman vuoden saada lääkikseen hakua varten tarvittavat oppiaineet vaaditulle tasolle, mutta lopulta onnistuin. Nyt olen opiskellut vuoden Helsingin yliopistossa lääketiedettä, ruotsinkielisellä linjalla. Olen oppinut, että tärkeintä ei ole puhua täysin sujuvasti kieltä. Tärkeintä on uskaltaa vain puhua, silloin on mahdollista kehittää kielitaitoaan.