Hei! Nimeni on Mikael Liimatainen, ja kielimatkani on alkanut kotikaupungistani Kouvolasta, joka on täysin suomenkielinen kaupunki Kymenlaaksossa. Kaupungista, jossa helposti ajattelee, ettei juurikaan törmää ruotsiin ja että olisi viisaampaa laittaa paukkunsa muihin kieliin sen sijaan. Todennäköisyys sille, että joku rakastuisi ruotsin kieleen, on matalampi siellä – mutta välillä metsäpaloon riittää pienikin kipinä.

Minun osaltani otollinen kuivuus koostui yleisestä kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta kieliin sekä siitä, että olin saanut tietää minulla olevan sukua Ruotsissa. Hieman ennen B-ruotsin alkua alakoulun loppupuolella olin jo aloittanut opiskella ruotsia itsenäisesti: ”Täytyyhän sitä osata laskea kahteenkymmeneen ruotsiksi, jos leikkii piilosta ruotsalaisen pikkuserkkunsa kanssa”, ajattelin tuolloin. Tuon oivalluksen jälkeen kielimatkani ei ole ollut entisellään.

Kuukausi kuukaudelta halusin vain lisää. Liekit voimistuivat ja halu oppia lisää yltyi monelta suunnalta: ruotsinopettajan sijainen, joka eräänä päivänä soitti Melissa Hornia meille, ruotsinkieliset elokuvat televisiossa ja lopulta lähes kaikki mahdollinen, joka vain liittyi ruotsiin, lisäsi kiinnostustani entisestään. Voisi siis sanoa, että ruotsista tuli pakkomielle jopa.

Lukiossa jatko-opintoihin lähteminen Ruotsiin oli jo selvää – ja nyt opiskelenkin Uppsalan yliopistossa Kielitiedeohjelmaa. Ruotsin kielestä on eittämättä suurta hyötyä elämässäni: en asuisi toisessa pohjoismaassa, matkustelisi Pohjolassa tuntien suurta yhteenkuuluvuutta yhteiseen kulttuuriimme tai olisi saanut niitä työmahdollisuuksia, joita olen saanut, ilman, että sydämeni palaisi ruotsin kielelle.

Mutta mielestäni pienet ilot ovat yhtä tärkeä syy paneutua kieliin; poliisidekkarisarjojen puheen ymmärtäminen televisiosta tai laulun lyriikan ymmärtäminen voi ilahduttaa yhtä paljon. Toivottavasti siitä voi myös tulla kipinä jonkun muunkin kielitarinaan, ja toivon kielilähettiläänä pystyväni olla mukanani sen sytyttämisessä.